Ponivuoteni, mistä kaikki alkoi?

Varmasti suurimman osan hevostelun aloittaminen tapahtuu juuri ponien kanssa. Äiti tai mummi vie meidät katsomaan näitä ylisöpöjä pikkuisia vintiöitä ja pääsemme ratsastamaan niillä talutuksessa. Kuulostaako tutulta? Näin myös minun intohimoni tätä hevostelua kohtaan alkoi, ponien parissa.

Ollessani noin neljän vanha mummini vei minut ratsastamaan kimolla shetlanninponilla erään koulun kentälle. En kyllä muista itse tuosta ratsastustapahtumasta mitään (luonnollisesti...)  mutta näin jälkeenpäin valokuvia katsoessani allani oleva pieni ja pörröinen poni oli kyllä ylisöpön näköinen! Ei siis ihme että sen ikäinen pieni tyttö ihastui hevosiin ja poneihin täysin ;)

Kun olin alle kymmenen vanha, aloin käymään säännöllisen epäsäännöllisesti ratsastustunneilla kaupunkini lähitalleilla. Ratsastustunneilla aloiteltiin tottakai ihan alkeista ja alkuun kyllä tuntui että kuinka siellä suuren hevosen selässä oppii olemaan mutta harjoitusten lisääntyessä aloin oppimaan pikkuhiljaa ratsastuksen salat.


Reilun kymmenen vanhana olinkin aivan höperö heppatyttö joka piirteli vihkoihin hevosia ja kirjoitteli vihkot täyteen lempparihoitsujen nimiä. Se vasta olikin ihanaa aikaa :) Innostua ja haaveilla täyttä häkää jostain asiasta niin täysillä ja aidosti! Samoihin aikoihin aloin kyselemään vanhemmiltani, että eihän meillä olisi suvussa KETÄÄN joka omistaisi ponia tai hevosta jonka luona voisin käydä niitä hoitamassa? Ja voi kyllä... Isäni kertoi että sukulaisellamme on pari pikkuista shetlanninponia kotitallillaan! Muistan kuinka onnessani minä olin silloin ja pyysinkin isääni soittamaan heti sukulaisellemme ja kysymään voisinkohan minä mahdollisesti mennä poneja katsomaan ja hoitamaan :) Niinhän siinä sitten kävi, että isäni teki soiton ja menimme käymään sukulaisemme luona. Olin ikionnellinen! Muistan miten haltioissani olin autossa matkalla kohti sukulaisia ja jännitin millaisia ponit olivat. Silloin sukulaisellani oli kaksi shetlanninponia, tammaa. Toinen punarautias ja toinen kulomusta.

Sukulaiseni poni Piri Elene, vuonna 2005

Sukulaiseni poni Suvi Tuuli, vuonna 2005

Saavuimme sukulaisillemme ja kävin vain sanomassa moikat sukulaisille ja juoksin täyttä häkää kohti laidunta, jossa sukulaiseni kertoi ponien laiduntavan. Siellä ponit laiduntivat ja kun ne huomasivat minut, juoksivat ne portille moikkaamaan minua. Sukulaiseni otti ponit sisälle ja harjailin ja puunailin molemmat kuntoon, siirryimme sitten sisälle tupaan ja sukulaiseni kysyikin minulta, että tahtoisinko tulla seuraavalla lomalla hoitamaan poneja? Siitä sitten lähti perinne, jotta aina kun minulla vain oli lomia, suuntasin sukulaisten luokse poneja hoitamaan :)

Vuonna 2007 sattui suuri suru, Piri valitettavasti jouduttiin lopettamaan ja sydämeni särkyi. Muistelen Piri ponia lämmöllä ja se olikin kaikista rakkain poni minun elämässäni, jota voin yhä edelleen kiittää miten se sai aikaan palon rakkaudesta hevosiin. Piri oli luonteeltaan niin kiltti ja hellyyttävä, se hörisi aina minut nähdessään ja siitä huomasi, kuinka se rakasti ihmisiä yli kaiken. Jekkujakin löytyi, mutta siinä oli sellainen poni, joka työnsi päänsä rakastavaisesti ihmisen syliin, tuli aina vastaan höristen ja iloisesti.

Sinä kesänä, vuonna 2007, olin taas lomalla hoitamassa Suvia, joka oli menettänyt kaverinsa alkukeväästä. Suvi oli Pirin vielä eläessä todellinen jukuripää, metkuja metkujen perään, mutta Suvi rauhoittui todella paljon Pirin poismenon jälkeen, se luultavasti kaipasi ystäväänsä niin kovasti, että sen luonne muuttui ja tottakai kun poni vanheni, varsan metkut jäivät. Olin sukulaiseni luona muutaman lomapäivän ja eräänä aamuna aamukahvilla istuessamme pirtissä, sukulaiseni sanoi, että eräs hänen ystävänsä on tulossa käymään. Joimme kahvia ja sukulaiseni sanoi, että nyt taitaa vieras saapua. Katsoin ulos ja huomasin ison maasturin, jonka perässä oli hevoskuljetuskoppi! Menimme pihalle ja sukulaiseni sanoi, että hänellä on pieni yllätys ja niin kuljetuskopasta tepsutteli varovaisesti pieni shettisvarsa pihalle. Kiljuin onnesta ja sain mennä ottamaan varsan vastaan. Se oli todella pelokas ja arka, mutta hetken rauhoittelun ja seisomisen jälkeen se tajusi, että matka taisi olla ohi. Veimme varsan Suvin aitaukseen ja ne tutustuivat ja ystävystyivät nopeasti. Muutamat takaa-ajot ja neidit näyttivät tyytyväisiltä toisiinsa. Uusin tulokas oli pieni kulomusta tammavarsa, Pinseriina.

Pinseriina "Pinni"

Vuodet kuluivat ja minulle alkoi tulla lisää ikää, vartuin ja lähdin uuteen kouluun ja lomaillessani kävin enää harvemmin sukulaiseni luona. Yökyläilyt jäivät ja ponien luona vierailu jäi yhä vähemmälle elämän mennessä eteenpäin. Sitten tuli aika, jolloin Suvi sairastui ja se jouduttiin päästämään vihreämmille niityille ja Pinni jäi yksin. Myöhemmin kuulin, että sukulaiseni oli myynyt Pinnin. Muistelen kaiholla ponivuosiani, mutta saan olla kiitollinen että sain tutustua noihin ihaniin pieniin karvaisiin kultakimpaleisiin ja että ne olivat osa elämääni monien vuosien ajan. Ilman heitä minä tuskin omistaisin tällä hetkellä omaa hevosta, Sissiä. Ikävöin Piri Eleneä, Suvi Tuulia ja Pinseriinaa mutta voin olla onnellinen siitä, mitä nuo kolme pientä ponia antoivat minulle.