Kirjoitin tämän postauksen jo keskiviikkona, mutta tämä jäi kesken oman laiskuuteni takia. Postaus on siis kirjoitettu kuitenkin niin, että tämä tapahtuma olisi tämän päivän juttu. Tapahtui siis jo keskiviikkona.
Ajattelin, että tekisin seuraavana postauksen, joka liittyisi edellisen postaukseni pieneen vinkkiin mutta päätin lykätä vielä sitä postausta ja kirjoittaa ihan toisesta aiheesta tänään. Tämä "vauhtipostaus" tulkoon sitten seuraavaksi.
Liikuttelin Sissiä viimeksi maanantaina ja se sai viettää eilen välipäivän liikkumisesta. Päätin tänään tallille mennessäni että menisin tänään ilman satulaa ja hackamorella, jolla se on aiemminkin toiminut lähes yhtä hyvin kuin kuolaimella. Olen myös aiemmin mennyt samalla tavalla, siis ilman satulaa hackamoren kanssa joten en ajatellut asiassa olevan mitään ihmeellistä. Kävin neidin tarhasta ja tein tarvittavat hoitotoimenpiteet, jonka jälkeen pistin Sissille loimen ja suitset päähän ja suuntasimme kentälle. Neiti meni tosi kivasti ja pörisi rennosti ja vaikutti oikein tyytyväiseltä sillä hetkellä. Otin muutamia ravipätkiä myös ja hevonen oli kivasti kuulolla, siis no problem!
Seuraavana mielessäni kävi, että lähtisimme tekemään rennon maastolenkin lähimetsäämme. Sissi on yksin maastossa mentäessä välillä hiukan jännittynyt, mutta aina käsissäni pysynyt ja kuuliainen. Jännittyneisyys yksin maastoillessa on ollut sellaista, että kuljetaan aluksi hiukan jännittyneenä pää korkealla tarkkaillen mutta kymmenen minuutin jälkeen hevonen on rentoutunut huomatessaan ettei metsä imaisekaan meitä sisäänsä. Niin tapahtui myös tällä maastoretkellä, aluksi jännitti ja pelotti, sitten rentouduttiin. Johtuen siitä, ettei minulla ollut satulaa, päätin että menemme vain käynnissä ja tavoitteena olikin että meille molemmille jäisi positiivinen kokemus yksinmaastoilusta. Muutaman ravinoston otimme ylämäkiin mutta ne nostot jäivät tosiaan vain muutamaan kertaan. Teimme noin tunnin pituisen maastolenkin ja kun olimme palaamassa loppupätkälle eli myös hevonen tajusi, että tallille olisi enää kivenheiton matka, alkoi pieni "kiire" näkyä hevosessakin. Ei kuitenkaan mitään vakavaa vaan ihan normaalia meille, kotiin on aina kiire :) Koko maastoilu oli mennyt siihen asti hienosti ja niin myös toiseksi viimeiseen ylämäkeen, ennen viimeistä isompaa ylämäkeä. Viimeinen ylämäki ennen tienpätkää, joka johtaa tallille ja siitä isolle tielle oli kyllä jotain ihan muuta sitten. Neidillä oli jo niin kiire kotiin, että sain kokea pienen pukkisarjan, joka johti myös kiireiseen laukkaan. Pysäytin hevosen välittömästi ja päätin, että otamme mäen uudestaan, koska en halunnut hevoselle jäävän päällimmäisenä mieleen se, että viimeisellä mäellä saa lähteä hervottomaan laukkaan. Palasimme mäen alkuun ja seisotin hevosta siinä hetken. Annoin merkin, että nyt voimme mennä mäen ja tällä kertaa selvisin vain muutamalla pukilla ja laukkakin oli rauhallisempaa. Päätin, että mennään vielä kolmas kerta ja tällä kertaa ilman mitään kiirettä. Ajattelin, että en päästä hevosta ollenkaan laukkaan ettei tästä tule jatkossa huono tapa lähteä kiirehtimään viimeisessä mäessä kohti tallia. Palasimme siis vielä mäen alkuun ja seisoimme siinä taas hetken. Annoin taas todella kevyen merkin, että nyt saa taas mennä ja sitten alkoikin tapahtua...
Jos suoraan sanon, en ole koskaan aiemmin pelännyt hevoseni selässä kuin tuona kertana. Tuntui, että sydämeni pomppasi kurkkuun ja päällimmäinen ajatus oli vain suunnaton pelko. Sinä hetkenä tunsinkin suurta pelkoa, pettymystä, surua ja kauhua. Tuntui, että kaikki tähän mennessä tekemäni hyvä meni hukkaan tuona hetkenä. Kaikki opettamani, kaikki panostamani olikin unohtunut hetkessä tammani mielestä. Kunnioitus minua kohtaan oli sinä hetkenä tiessään, samoin kuin luottamus....
Viimeisessä mäessä kolmannella kerralla hevonen ikäänkuin vaipui omaan maailmaansa ja lähti hervottomaan kiitolaukkaan minä selässään. Huusin ja karjuin selässä yrittäen pysyä tässä hurjassa vauhdissa mukana vetäen samalla ohjasta sen minkä sain ja pitäen samalla harjasta kiinni siinä pelossa, että mätkähtäisin suoraan jäiselle tielle siitä vauhdista. Hevonen ei noteerannut mihinkään käskyyni, ei ääneen, ei hackamoren paineeseen, ei mihinkään. Se vain laukkasi pakokauhunomaisesti tallitiellä. Koskaan, en koskaan ole saanut hevostani edes yrittämällä tällaiseen vauhtiin joten pelkotilani sillä hetkellä satulatta oli suuri. Tiellä laukatessaan huomasin, että Sissi alkaa hivuttautua pikkuhiljaa oikealle laidalle, tallin puolelle ja olin valmiina äkkikäännökseen ja huokaisinkin helpotuksesta mielessäni, että neiti laukkaa tallin pihaan. Mutta toisin kävi, hevonen lähtikin suoraan jatkaen kiitolaukkaa minä selässään edelleen kuuntelematta mitään antamistani pysähtymiskäskyistä ja siinä vaiheessa pelkäsin oikeasti. Sissi tiputti laukan kiitoraviin, jossa olikin sitten todella vaikea pysyä kyydissä. Aloin pomppia puolelta toiselle ja sinä hetkenä päätin, että päästän harjasta irti ja minun on saatava hevonen seisahtumaan. Ja näin onneksi kävi, hevonen viimein rauhoittui ja palasi takaisin tähän maailmaan ja lopulta seisahtui. Hyppäsin välittömästi selästä ja tärisin ja minusta tuntui että jalkani pettävät kohta altani. Ei mennyt ihan putkeen.
En osannut ollenkaan varautua hevosen tällaiseen reaktioon koska mielestäni olemme edistyneet niin luottamuspuolella, kuin ratsupuolellakin. Olemme myös käyneet ennenkin yksin maastossa ilman tämmöistä loppusekoamista. Näin jälkeenpäin ajattelen, että syy tällaiseen pakokauhunomaiseen käyttäytymiseen oli se, että Sissi säikähti metsässä jotakin. Hevonen on saaliseläin, joten näin se olisi käyttäytynyt villinä ollessaankin. Sen mieli oli sinä hetkenä säikähtäessään vain siinä, ettei se jäisi saaliiksi. Sen oli pakko juosta petoa karkuun, jottei jäisi sen ruuaksi. Ymmärrän hevoseni käytöstä, mutta en tahdo että tämä sama tapahtuu enää koskaan, en ikinä enää. Maastoon menemme jatkossa satulan kanssa tai ainakin kuolaimet suussa.
Aina ei ole tämä hevostelu ruusuilla tanssimista ja kukaan ei voi ikuisesti välttyä hevosen omilta vaistoilta ja vaaratilanteilta. Pyrin kuitenkin jatkossa välttämään tällaisia tilanteita suuresti. Harmittaahan se kovasti, mutta tapahtunut mikä tapahtunut. Jatkossa sitten turvallisemmin ja osaanpahan jatkossa jo ennakoida viimeisen ylämäen kanssa.
